Paskapuhetta 1500-luvulta

”300 vuotta vanha piispan kakka ihastuttaa Tanskassa”, totesi Ilta-Sanomat vuoden 2016 marraskuussa. ”Historiallinen huussilöytö”, otsikoi puolestaan Maaseudun tulevaisuus.

Floris_Claesz_van_Dijck_Stillleben_mit_Käse
1600-luvun herkkuja. Asetelmamaalaus, Floris van Dyck 1615. (kuva: Wikimedia Commons)

Tanskassa oltiin vaille kaksi vuotta sitten jännän äärellä, kun tutkijat selvittivät piispa Jens Bicherodin (1658–1708) kuivuneen ulostepaukun koostumusta. Tuo kansallisaarre oli peräisin kaivauksissa löydetyn piispallisen ulkohuussin kätköistä. Kiinnostavia tulokset historiallisessa mielessä olivatkin. Aamulehden mukaan löydöksestä saattoi esimerkiksi päätellä, että ”Useimmat tanskalaiset söivät 1700-luvulla ruisleipää, possua ja kaalia, mutta piispa herkutteli pähkinöillä, marjoilla, viinirypäleillä ja pippurilla.”

Vessajutuilla mässäillään otsikoissa verrattain harvoin, eikä niistä ole tapana muutenkaan huudella – kenties ihmisen lähintä piiriä lukuun ottamatta. Samalla kun moni suhtautuu kainohkosti oman ja/tai muiden kehojen toimintoihin sekä tuotoksiin, niistä puhutaan nyky-Suomessa anonyymisti varsin avoimestikin esimerkiksi monilla keskustelupalstoilla. Tein tämän havainnon kuunnellessani jokunen aika sitten trubaduuriyhtye Kalevauvaa. Niille, jotka eivät tunne tätä duoa kerron, että he tekevät laulunsa vauva.fi -palstan mitä erilaisimpia aihepiirejä koskevista (ja ilmeisesti usein aivan todellista elämää kuvaavista) keskusteluista. Erityisen ajatuksia herättävä oli kappale ”Noloin asia mitä sinulle on tapahtunut kyläpaikassa?” Sen kertosäe kuuluu: ”Oon piilotellu pökäleitä roskiin ja heitelly pihalle ikkunasta, syyttänyt jotain toista ja koittanu tökkiä tukosta auki. Nyt virheistäni oppineena teen aina niin sanotun välivedon – –.” Kenties näinkin henkilökohtaisista asioista on helpompaa jutella nimenomaan nimettömänä internetin syövereissä.

Näistä pökäleisiin liittyvistä mietteistä reformaation tutkijan ajatukset vaeltavat luonnollisesti kuin pakon ohjaamina Martin Lutheriin ja hänen peräpäähänsä. Arvelen, että Lutheria – tai hänen aikalaisiaan – ei tämänkaltainen ulosteisiin liittyvä nykykeskustelu häiritsisi juurikaan. Luther oli nimittäin varsin avoin omista tuotoksistaan sekä myös siitä, jos niitä ei syystä tai toisesta tullut.

Moni tietää, että Luther joutui piilottelemaan Wartburgin linnassa toukokuun alusta 1521 lähtien. Hänet oli tuomittu valtakunnankiroukseen Wormsin valtiopäivillä ja harhaoppisuustuomio oli saatu Rooman suunnalta. Moni ei sen sijaan tietäne, että alkuaikoina Wartburgissa ummetus sai Lutherista niin vahvan otteen, ettei elämisestä tahtonut tulla mitään. Luther kirjoitti työtoverilleen Philipp Melanchthonille toukokuun kahdestoista päivä 1521 latinaksi, ajan oppineiden käyttökielellä:

”Dominus percussit me in posteriora gravi dolore; tam dura sunt excrementa, ut multa vi usque ad sudorem extrudere cogar; et quo diutius differo, magis durescunt. Heri quarto die excrevi semel, unde nec tota nocte dormivi, nec adhuc pacem habeo. Ora quaeso pro me. Nam intolerabile fiet hoc malum, si promoveat, ut coepit.”

Vapaahkosti suomennettuna kirjeen kohta kuuluu näin:

”Herra on sivaltanut minua pahalla tuskalla; ulosteet ovat niin kovia, että jouduin pakottamaan ulostamisen suurella voimalla, aivan hikeen saakka, ja kun olen lykännyt asiaa koko päivän, ne ovat kovettuneet entisestään. Kolme päivää sitten ulostin kerran, minkä johdosta en nukkunut koko yönä, enkä ole saanut vieläkään rauhaa. Rukoilkaa puolestani, nimittäin tämä sairaus tulee kestämättömäksi mikäli se jatkuu tämänkaltaisena.”

Kuukautta myöhemmin Luther valitteli toiselle toverilleen Georg Spalatinille, ettei tilanne ollut edelleenkään helpottanut:

”En ole vielä päässyt siitä pahasta, joka vaivasi minua jo Wormsissa ja joka on vain lisääntynyt: kärsin kovasta ulosteesta. Tällaista en ole kokenut aiemmin elämässäni, että olen jo lähes menettänyt toivoni parantumisesta.”

junker-jorg-ml
Luther kuvattuna Wartburg-piilottelun aikaan, ehkä hitusen räytyneen näköisenä.  (kuva: Wikimedia Commons)

Tilanne helpotti vasta heinäkuun 1521 puolivälissä. Tuolloin Luther kirjoitti Spalatinille tämän lähettämien lääkkeiden vaikuttaneen niin, että ulostaminen sujui ilman verta ja väkivaltaa. Silti, Luther valitteli, takapuoli oli aiemmasta ummetuksesta johtuen haavoilla ja kivulloinen. Parannus oli lisäksi vain väliaikainen – jo syyskuussa vaiva oli niin pahana, että Luther vertasi itseään synnyttäneeseen naiseen: hän oli samalla tavoin ruhjottu, haavoilla ja vertavuotava.

Monet tutkijat ovat arvioineet, että Luther suhtautui aikalaistensa tavoin melko mutkattomasti ihmisruumiiseen ja sen toimintoihin. Hyvänä esimerkkinä tästä on juurikin Lutherin avoin kerronta pitkin elämäänsä kärsimästään kivuliaasta ummetuksesta, jonka teemoja hän kuljetti ystävilleen osoitetuissa kirjeissään rinnan teologisten asioiden pohtimisen kanssa. Kun ummetus oli pahimmillaan, myöskään kirjallinen työskentely ei sujunut, kuten Luther itse antoi ymmärtää. Tämä on tietysti varsin ymmärrettävää ja inhimillistä. Kun keho ei ole kunnossa, ei ajatuskaan kulje, vaan huomio keskittyy vahvasti fyysiseen olotilaan ja sen parantamiseen.

Luonnollista on, että pahaa ummetusta kärsineenä vatsan mutkaton toiminta oli Lutherille puolestaan ilon ja riemun aihe. Vielä elämänsä loppupuolellakin Luther jaksoi raportoida kakkansa koostumuksesta esimerkiksi vaimolleen Katharina von Boralle, jolle hän kirjoitti reissultaan muun muassa, että: ”Naumburgin olut miellyttää minua ja aamulla saa minulle aikaan luultavasti kolmet ulosteet kolmeen tuntiin.” Raportointi ei rajoittunut vain omiin tuotoksiin, vaan myös muiden. Marraskuussa 1527 Luther lähetti eräässä kirjeessään vastaanottajalle terveisiä Johannes Bugenhagenilta, joka oli hänen mukaansa juuri kirjeen kirjoittamisen päivänä puhdistunut saatuaan kakattua. Sananmukaisesti Bugenhagen oli Lutherin sanojen mukaan puhdistetuksi tehty kakkaaja (lat. cacator purgandus factus).

Yllä olevat esimerkit ovat murto-osa siitä ulosteeseen liittyvästä asiasta, jota Lutherin kirjeistä löytyy. On arvioitu, että melkein 40 prosenttia hänen kirjeenvaihdostaan sisältää joko ulostamiseen tai muihin tällaisiin maallisiin asioihin liittyviä viitteitä. Ruumiintoimintojen ja ulostamisen kuvasto oli kuitenkin Lutherin ja hänen aikalaistensa käytössä myös osana kirkollista ja akateemista keskustelua. Esimerkiksi yksi varhaisista Lutherin saarnoista pitää sisällään muun muassa seuraavan opetuksen:

”Pahanpuhuja jauhaa suussaan ihmisten jätöksiä ja haistelee niitä kuin mikäkin sika. Ihmisen saasta on saasteista pahin; pahempaa on vain Paholaisen oma paska.” (käännös lainattu teoksesta Vainio, Olli-Pekka: Luther)

Nykyaikana tällaisesta puheesta saarnatuolissa tulisi uskoakseni papille melko ikäviä seuraamuksia, mutta Luther puolestaan nousi tämän saarnan jälkeen oman sääntökuntansa johtajistoon.

Vaikka kakkakuvasto hyväksyttiin jossakin määrin esimerkiksi kirkollisessa kielenkäytössä, sitä käytettiin myös halventamisen välineenä. Esimerkiksi Sir Thomas More, englantilainen kirjailija, juristi ja renessanssifilosofi, totesi Lutherin olevan ”ääliö, jonka suu oli viemäri, joka oli täynnä saastaa, kusta ja paskaa.” (käännös lainattu teoksesta Vainio, Olli-Pekka: Luther) More oli suivaantunut Lutheriin Englannin hovin ja Wittenbergin teologien välien katkettua ja purki kiukkuaan tätä kohtaan – tosin salanimellä.

source and origin of monks 1545
Munkkien alkuperä on reformaatioajan pamflettien mukaan paholaisen takapuolessa. Pamfletti vuodelta 1545. (kuva: https://pages.uoregon.edu/dluebke /WesternCiv102/ReformationSatires.html)

 

Ulostekuvasto liittyi akateemisessa ja kirkollisessa maailmassa paitsi vastapuolen mustamaalaamiseen ja asioiden sanomiseen niin kuin ne ovat (vrt. Lutherin saarna), myös ja erityisesti puheeseen paholaisesta. Tutkija Olli-Pekka Vainio on todennut, että ”ulosteet ovat halvin ja vastenmielisin asia maailmassa eli jotain, mikä on kauimpana Jumalasta. Siksi alhainen kieli liittyy usein puheeseen paholaisesta ja hänen liittolaisistaan – –.” Luther saattoi esimerkiksi kertoa kuulijoilleen päivällispöydässä, että mikäli hänen mielenrauhaansa kiusaava paholainen ei muulla häipynyt, hän pieraisi sen naamalle ja ilkkui perään. Toisessa yhteydessä hän sanoitti kohtaamistaan kiusaajan kanssa:

”paholainen tuli ja halusi keskustella kanssani ja syytti minua siitä että olin syntinen. Silloin sanoin: Sano minulle jotakin uutta, paholainen! Tiedän sen jo oikein hyvin; olen tehnyt monia oikeita syntejä. – – Jumalan hyvyyttä ja armoa en voi kieltää vaan tunnustaa. Jos sinulle ei ole siinä tarpeeksi, sinä paholainen, olen myös paskonut ja kussut, voit pyyhkiä suusi niissä jätöksissä ja pureksia niitä!”

Kullakin aikakaudella on oma normistonsa siitä, millaista kieltä on sopivaa käyttää ja toisaalta näitä rajoja kyseenalaistetaan aina tavalla tai toisella. Vaikka tässä tekstissä käytetyt esimerkit ovat kenties nykylukijan korvissa varsin peittelemättömiä ja graaveja, Lutherin tapauksessa kyseessä ei ole nähdäkseni rajojen etsiminen suhteessa ”paskapuheeseen” vaan itse asiassa ajalle varsin tyypillinen tapa käyttää kieltä.

Sini Mikkola

Hyödynnetty kirjallisuus

Cortright, Charles (2011) “Poor Maggot-Sack that I Am”: The Human Body in the Theology of Martin Luther. Diss. Marquette University.
Roper, Lyndal (2016): Martin Luther: Renegade and Prophet. London: The Bodley Head.
Vainio, Olli-Pekka (2016): Luther. Helsinki: Kirjapaja.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s