Luterilaista psykologiaa?

Tiesitkö, että opiskelijana Lutherkin pänttäsi psykologiaa? Vuoden viimeinen kirjoittajavieraamme, yliopistonlehtori Pekka Kärkkäinen Helsingin yliopiston systemaattisen teologian osastolta avaa kiinnostavia näkökulmia reformaatioajan sielutieteeseen. 

Harva tietää, että psykologialla on tieteenalana pitkä ja mielenkiintoinen esihistoria. Modernia empiiristä psykologiaa tai syvyyspsykologiaa ei keskiajalla tai uuden ajan alussa vielä tunnettu, mutta ihmismielen salaisuuksien pohdinta oli jo tuolloin vakiintunut osa yliopistojen opetusta.

Sanan psykologia ottivat tieteenalan nimenä käyttöön sattumalta juuri luterilaiset luonnonfilosofit Rudolf Göckel (1547–1628) ja hänen oppilaansa Otto Casmann (1562– 1607). Luonnonfilosofia sisälsi tuohon aikaan suuren osan siitä, mitä me nykyään kutsumme luonnontieteiksi, kuten fysiikan, tähtitieteen, geologian, biologian jne. Oppi ihmissielusta sijoittui luonnontieteen siihen osaan, joka käsitteli eläimiä ja niistä erityisesti ihmistä. 1500-luvulla ihmistä koskevaa tiedettä kutsuttiin toisinaan antropologiaksi, jonka keskeinen osa psykologia oli.

Vaikka sana psykologia olikin 1500-luvulla harvoin käytetty uudissana, oli keskiajalla vakiintunut ajatus sielutieteestä (lat. scientia de anima) luonnontieteen keskeisenä osana. Nykyisessä tutkimuskirjallisuudessa oppialaa kutsutaan yleensä psykologiaksi. Oppialalla oli näet jo tuolloin pitkä historia, jonka alkupisteenä voidaan pitää filosofi Aristotelesta. Aristoteles kirjoitti jo 300-luvulla ennen ajanlaskun alkua kirjan nimeltä Sielusta sekä siihen liittyviä Pieniä tutkielmia. Aristoteleen mallin mukainen sielutiede ei rajoittunut ihmisiin. Sieluja on sen mukaan kolmenlaisia: kasvisielu, eläinsielu ja järkisielu. Jo antiikin aikana tämän filosofian alan kysymyksiä pohdittiin laajalti ja yliopistojen syntyessä keskiajan Länsi-Euroopassa oppiala otettiin pysyväksi osaksi filosofian opetusohjelmaa.

Sielu on aristotelisessa psykologiassa elävän olion toimintojen perusta. Kasvisieluun kuuluvat lisääntyminen ja aineenvaihdunta, eläinsieluun liikkeen aikaansaaminen ja aistiminen ja lopulta järkisieluun ajattelu sekä tahtomiseen liittyvät toiminnat. Kaikilla elävillä olioilla on siis sielu, mutta vain ihmisillä kaikki edellämainitut sielullisen toiminnan tasot. Nykytieteestä poiketen myös taivaankappaleita kannattelevilla sfääreillä sekä enkeleillä ajateltiin olevan järkisielut. Enkeleiden tosin katsottiin poikkeavan ihmisistä siinä, ettei niillä ollut ruumista, eikä taivaan sfäärienkään sielujen yhteys sfäärin materiaan ollut yhtä kiinteä kuin ihmissielun tai eläinsielun yhteys ruumiiseen.

Luther ja Melanchthon saivat molemmat keskiaikaisen yliopistokoulutuksen ja sen mukana opiskelivat myös aristotelisen psykologian kurssin. Psykologia kuului filosofian alempaan eli kandidaatin tutkintoon, maisterin tutkinnossa opiskeltiin Aristoteleen Pieniä tutkielmia. Tämä näkyy vakuutuksessa, jonka Luther joutui antamaan kandidaatin tutkintonsa yhteydessä:

”Minä [Martin Luther Mansfeldista], olen kuunnellut seuraavia kirjoja: kieliopissa Donatuksen, toisen osan Alexanderista ja Priscianuksen; logiikassa Petrus Hispanuksen teoksen, pienet loogiset teokset, vanhan logiikan, Ensimmäisen ja Toisen [analytiikan], [Sofistiset] kumoamukset; retoriikassa Labyrintin, luonnontieteessä Fysiikan, Sielusta ja Materiaalisista sfääreistä. Olen myös osallistunut harjoituksiin pienistä logiikan teoksista, Petrus Hispanuksesta, Aristoteleen vanhasta ja uudesta logiikasta, sekä [luonnon]filosofiasta, nimittäin fysiikasta ja psykologiasta. Edellä mainittuihin luentoihin ja harjoituksiin olen osallistunut Filosofisen tiedekunnan asetusten mukaisesti.”

Ihmispää Lutherin filosofianopettaja Jodocus Trutfetterin teoksesta Summa in tota[m] physicen (Erfurt 1514). (Kuva: Bayerische Staatsbibliothek digital)
Psykologia ei ollut vähäinen oppiaine. Erfurtin yliopistossa, jossa Luther opiskeli, kandidaatin tutkintoon kuului kolmen kuukauden mittaiset psykologian luennot. Lutherin saamien psykologianopintojen sisältöön voimme tutustua hänen kahden filosofianopettajansa tuotannon kautta. Jodocus Trutfetter ja Bartholomaeus Arnoldi julkaisivat Lutherin elinaikana useita luonnonfilosofian oppikirjoja, joihin sisältyi myös psykologiaa käsitteleviä osia. Valikoima näitä tekstejä suomenkielisinä käännöksinä löytyy täältä.

Toimiessaan professorina Wittenbergissä Luther ei ollut varsinaisesti psykologian ystävä. Erityisesti Aristoteleen psykologiaa hän piti vahingollisena teologialle, ja vuonna 1518 hän julkaisi osana laajempaa väittelyä lukuisia teesejä Aristoteleen sielukäsitystä vastaan. Tässä esimerkki:

”Aristoteleen oli helppo pitää maailmaa ikuisena, sillä hänen mielestään inhimillinen sielu on kuolevainen.”

Lutherin mukaan Aristoteleen näkemys ihmissielusta oli ylipäänsä ”liian materiaalinen” ja jyrkässä ristiriidassa kristillisen teologian edellyttämän sielun kuolemattomuuden kanssa. Tässä Luther erosi keskiaikaisista edeltäjistään, jotka yleensä pitivät Aristoteleen näkemystä vähintäänkin yhteensopivana sielun kuolemattomuusopin kanssa.

Philipp Melanchthon jakoi pitkälti Lutherin kritiikin Aristoteleen sielukäsitystä kohtaan, mutta 1520-luvun lopulta alkaen hän alkoi uudelleen opettaa aristotelisia tieteitä, jotka oli muutamaa vuotta aiemmin poistettu Wittenbergin yliopiston opetusohjelmasta. Näihin kuului oppi sielusta, ja Melanchthon julkaisikin aiheesta kaksi oppikirjaa, joista jälkimmäisestä nimeltään Kirja sielusta (1553) tuli alan uusi klassikko luterilaisissa yliopistoissa. Melanchthonin psykologian oppikirjassa oli sielutieteen lisäksi laaja jakso ihmisen anatomiasta. Lähteinään hän käytti mm. antiikin roomalaisen lääkäri Galenoksen teoksia alkukielellä kreikaksi sekä oman aikalaisensa Andreas Vesaliuksen uusimpia tutkimuksia ihmisen anatomiasta.

Melanchthonin näkemys sielusta rakentui aristotelisen sielukäsityksen pohjalle, mutta hän piti tarkasti huolta siitä, että kaikki siinä on harmoniassa luterilaisen teologian kanssa. Aikansa muiden humanistien tapaan hän ei halunnut sukeltaa syvälle yksityiskohtaisiin väittelyihin sielukäsityksen yksityiskohdista, vaan halusi antaa tuleville papeille ja lääkäreille yksinkertaisen mallin ihmis-, eläin- ja kasvisielujen toiminnoista. Esimerkiksi keskiajalla laajasti käsitellystä kysymyksestä näiden eri sielujen suhteesta toisiinsa ihmisessä Melanchthon toteaa:

“Tämä lausuma hyväksytään: ihmisessä on yksi sielu, nimittäin tuo henkäys, joka samalla sekä tuo jumalallisen valon, että antaa kullekin ruumiin osalle kuuluvan elämän. En kiistele tästä lausumasta, enkä pidä järjettömänä niiden edellä esitettyä käsitystä, jotka sanovat, että aistisielu ja kasvisielu ovat voima tai entelekheia tai erillisiä sieluja siitä henkäyksestä, jossa on ymmärrys ja valintakyky.”

Luther ja Melanchthon jättivät jälkensä psykologian historiaan eri tavoin. Luther perinteisen psykologian teologisena kriitikkona, Melanchthon perinteen jatkajana ja uudelleen käyttöön sovittajana. Tässäkään asiassa varhainen luterilaisuus ei näyttäydy yksipuolisen tiedevihamielisenä. Kiinnostusta luonnontieteisiin löytyi, mutta samalla myös uudenlaisia ajatuksia uskon ja luonnontieteen yhteiselosta.

Pekka Kärkkäinen

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s