Nunnia ja konnia

Oletko kuullut ilmiöstä nimeltä luostaripaot? Reformaation sankaritarina, jossa Martin Luther näyttelee itseoikeutetusti miespääosaa kaavunhelmat kahisten, sisältää yhtenä sivujuonteenaan luostareistaan sankoin joukoin pakenevia nunnia ja munkkeja. Ilmiö, joka itsessään on historiallinen tosiasia, kiteytyy yleensä kahteen kohtaan: 1) Luther kirjoitti luostarielämän paheellisuudesta ja syntisyydestä Jumalan silmissä –> 2) ihmiset ottivat hänen sanomansa vastaan ja luostarit tyhjenivät. Tämän kertomuksen syy-seuraussuhde on joiltakin osin oikea, mutta tarina on silti turhan riisuttu ja pelkistetty.

Lutherilla ja hänen kollegoillaan oli vahva sanoma siitä, että kristillistä elämää tulisi arvioida uudella tavalla. Tähän kuuluivat perimmäiset kysymykset oikeasta ihmisenä olemisen tavasta, jotka tulivat esiin varsin konkreettisina pohdintoina siitä, millä tavoin kristityn tulisi elää elämäänsä. Luther, kuten moni hänen työtovereistaankin oli vakuuttunut siitä, että luostareissa voivat asua ainoastaan Jumalan erityisen armon saaneet henkilöt. Näitä oli Lutherin mukaan ehkä yksi tuhannesta. Asia kilpistyi erityisesti 1520-luvun polemiikeissa paljolti siihen, kykenikö ihminen elämään siveästi vai ei. Erasmus Rotterdamilaisen ja Jean Calvinin mielestä kyky selibaattielämään oli lähinnä enkeleiden ominaisuus. Justus Jonas totesi, että avioliitto oli ainut tapa vastustaa salaista syntiä (joka tarkoitti käytännössä masturbointia). Lutherin mukaan:

”Luonto kulkee omaa latuaan. Sitten nousevat virtaukset ja salaiset synnit, joita pyhä Paavali kutsuu epäpuhtaudeksi ja heikkoudeksi. Ja sanon nyt karkeasti tämän poloisen tarpeen luonteesta: jos se ei virtaa lihaan [so. toiseen ihmiseen], se virtaa paidallesi.” WA 10II, 156. Väärin kutsuttua paavin ja piispojen pyhää säätyä vastaan 1522.

“Meidät kaikki luotiin tekemään kuten vanhempammekin: siittämään ja kasvattamaan lapsia. Jumala on sen asettanut, määrännyt ja istuttanut meihin, ja sen todistavat ruumiinjäsenemme, päivittäiset tunteemme ja koko maailman esimerkki.” WA 12, 242. Vetoomus saksalaiselle ritarikunnalle 1523.

Luostarielämää viettävät ihmiset olivat siis suurimmaksi osaksi varsinaisia konnia, jotka eivät kunnioittaneet Jumalan luomistyötä eivätkä kuunnelleet kehojensa luonnollisia tarpeita. Reformaattorit vetosivat erityisesti Vanhan testamentin paratiisikertomukseen perustellessaan sitä, että Jumala oli luonut naisen ja miehen elämään yhdessä.

Fox_in_monk_costume
Kettu munkinkaavussa. Norsunluinen veistos 1530-luvun Tanskasta. Kuva: Wikimedia Commons.

Kysymys oikeanlaisesta ihmisenä olemisen tavasta ei ollut kuitenkaan mikään 1500-luvun keksintö. Kiistaa esimerkiksi selibaatin ja avioelämän paremmuuden välillä käytiin kristittyjen parissa jo alkukirkon ajoista lähtien. Luther ja muut toivat samoja perusteluita esiin kuin aiemmatkin avioliiton puolustajat, mutta voisi sanoa, että uudenlaisella intensiteetillä. Samankaltaisista perusteluista esimerkiksi otettakoon puolalaisen papin Nikolaus de Blonyn toteamus 1400-luvun puolelta siitä, että avioliitto piti käsittää pyhäksi säädyksi, sillä se oli “ensiksi luonnon, sitten Raamatun kirjoitusten ja viimeiseksi pyhimysten esimerkin suosittelema.” Lutherin yllä olevassa sitaatissa esittämät perustelut ovat lähes identtiset esimerkiksi de Blonyn kanssa.

No, kuinka sitten karkailevat nunnat ja munkit? Luostaripaot alkoivat aivan 1520-luvun alusta lähtien. Vuosikymmenen alkupuolella oli muutaman vuoden ajanjakso, jolloin luostarista lähteminen oli ensisijaisesti yksilön valinta. Yksi tunnetuimmista lienee Katharina von Boran ja hänen yhdentoista sisarensa pako Nimbschenin luostarista keväällä 1523. Saman vuoden kesällä Wederstettin luostarista tapahtui joukkopako peräti kuudentoista nunnan jättäessä elämän muurien suojissa taakseen. Esimerkkejä sekä nunnien että munkkien paoista olisi monia, mutta nostan tässä nyt tietoisesti naisia esiin.

Christ_Before_Pilate,_woodcut_by_Hans_Holbein_the_Younger
Kristus Pilatuksen edessä. Puupiirrokseen on kuvattu munkkeja moraalisesti arveluttavassa tilanteessa, neuvomassa Pilatusta. Kuva: Wikimedia Commons.

Luostarinsa jättäneitä pidettiin yleensä moraalisesti epäilyttävinä. Epäilyksen varjoa lisäsi se jos pako tapahtui öiseen aikaan ja apotin tai abbedissan tietämättä. Siis: jäit tai lähdit, aina olit jonkun mielestä konna. Tästä syystä monet halusivat puolustaa itseään myös julkisesti. Yksi esimerkki on Neu-Helftan luostarista, Eislebenistä ilmeisesti alkuvuonna 1524 paennut aatelisneito Florentina von Oberweimar (n.1509–?). Hän oli noin viisitoistavuotias paetessaan ja kirjoittaessaan puolustuksekseen tekstin Kunniallisen ja hyveellisen neidon Florentina von Oberweimarin opetus, kuinka hän lähti luostarista Jumalan avulla. Kirjoitus julkaistiin Lutherin esipuheella, reunamerkinnöillä ja loppusanoilla varustettuna keväällä 1524 ja se löytyy Lutherin kirjoitusten kokoelmasta Weimarer Ausgabesta (WA 15, 89–94.), mikäli lukija haluaa syventyä saksankieliseen alkuperäistekstiin.

Von Oberweimar kertoi tajunneensa neljätoistavuotiaana elävänsä Babylonian vankeudessa (sic!) ja havainneensa, että ”– – hengellinen sääty oli vastoin kaikkia kykyjäni ja luontoani.” Hänelle ei ollut omasta näkökulmastaan annettu mahdollisuutta päättää itse omasta elämänmuodostaan. Siksi hän usutti lukijaansa pohtimaan:

” – – olen omaksunut hengellisen säädyn vastoin tahtoani. Annan jokaisen hurskaan kristityn ja evankelisen totuuden rakastajan arvioida, millaista kuormitusta omalletunnolleni on sen vuoksi aiheutunut päivittäin.”

Eläessään vankilassaan hän totesi olleensa kuin orpo tai riutunut, nälkäinen lammas, joka antautui Jumalan suunnitelmalle:

”Jumala, jolle kaikki asiat ovat mahdollisia, järjesti jumalallisessa viisaudessaan – johon verrattuna tämän maailman viisaus on typeryyttä – siten että eräänä päivänä ruokailun jälkeen, jolloin menin kammiooni, se henkilö jonka olisi pitänyt lukita minut, jätti kammion auki. Pääsin siten pakoon Jumalan ilmeisen avun välityksellä – –.”

Beham,_Hans_Sebald_—_Allegorie_auf_das_Mönchtum_—_1521
Allegoria munkkiudesta vuodelta 1521. Munkkia vetävät yhteen suuntaan ylpeys, ylellisyys ja ahneus. Toisella puolella ovat köyhyys sekä yksinkertainen talonpoika opettamassa Raamattua. Kuva: Wikimedia Commons.

Von Oberweimar toimi Lutherille hyvänä esimerkkinä hänen omasta arviostaan luostarielämään liittyen, minkä vuoksi hän myös suhtautui tähän myönteisesti. Lutherin omasta luostarielämästä olisi, todettakoon tässä kohtaa, paljonkin sanottavaa. Ehkäpä postaamme siitä jossakin vaiheessa omana kirjoituksenaan. Lutherin ja muiden evankelisten sanoma sai joka tapauksessa kaikupohjaa paitsi pakosalle lähtevien veljien ja sisarten muodossa, myös kokonaisten kaupunginraatien toimissa. Nimittäin jo 1520-luvun puolivälissä evankelisesta ajattelusta vaikuttuneet kaupunginraadit alkoivat sulkea luostareita pakkokeinoin omilla alueillaan. Raatien mielenkiinto kohdistui kuitenkin eritoten munkkiluostareihin ja monet nunnaluostarit saivat vastaavasti jatkaa varsin rauhassa toimintaansa. Toki osa nunnaluostareista oli saman sulkemispaineen alla. Näistä esimerkkinä mainittakoon abbedissa Caritas von Pirckheimerin (1467–1532) taistelu Nürnbergissä sijaitsevan luostarinsa säilyttämisen puolesta. Ajatus luostareiden kokonaisvaltaisesta tyhjentymisestä ei kuitenkaan pidä täysin paikkaansa.

Myöskään Luther ei ollut aivan yksioikoinen omissa vaatimuksissaan ja ihanteissaan. Esimerkiksi kirjoittaessaan kirjettä kolmelle nunnalle vuonna 1523 hän kehotti näitä jäämään luostariinsa, mikäli pystyivät tekemään sen hyvällä omallatunnolla. Luther oli ylipäätään vuosikymmenen alussa tovereitaan hitaampi mitä tuli luostarielämään liittyviin kysymyksiin. Hänen oleskellessaan paossa Wartburgin linnassa vuonna 1521, Wittenbergissä reformoitiin jo urakalla, kuten Päivi Räisänen-Schröderkin on aiemmin lyhyesti maininnut.

Marraskuussa 1521 Luther kirjoitti kirjeessään, että hänellä oli menossa ”voimakas salahanke” liittyen luostarilupauksiin ja niiden tyhjäksi tekemiseen. Tämä salahanke oli tutkielma Luostarilupauksista (kirjoitettu vuoden 1521 puolella mutta tullut ulos painetussa muodossa helmikuussa 1522). Kuten edesmennyt Luther-tutkija Heiko Oberman on todennut, Lutherin tutkielma  ilmestyi kuitenkin vasta kun paot olivat jo täydessä käynnissä. Luostaripaot alkoivat toisin sanoen jo ennen kuin Luther ehti muodostaa lopullista kantaansa siihen, mitä hän asiasta ajatteli. Olen kirjoittanut tästä kysymyksestä syvällisesti ja pidemmin artikkelissa Suunnannäyttäjä ja sivustakatsoja, joka löytyy rinnakkaistallennuksena täältä. Erityisen varovainen Luther oli entisten luostariasukkien avioitumisen suhteen. Loppukesästä 1521 hän kirjoitti pöyristyneenä:

”Hyvä Jumala! Antavatko wittenbergiläisemme vaimot myös munkeille? Mutta minulle he eivät tule tyrkyttämään vaimoa.” WA BR 2, nro 426. Luther Georg Spalatinille 6.8.1521.

Vannomatta paras, vaikkakin Lutherin ja von Boran häitä juhlittiin verrattain myöhään moneen muuhun reformaation keskeiseen toimijaan verrattuna.

Vaikka Luther vaikutti mitä suurimmassa määrin siihen, millä tavoin luostarielämään suhtauduttiin aikalaisten keskuudessa, hän ei ollut ainoa eikä edes joka suhteessa ensimmäinen äänenkäyttäjä asian tiimoilta. Kaikki luostarit eivät myöskään yksiselitteisesti vain tyhjentyneet. Kolmanneksi on sanottava, että alussa esittämäni sankaritarinan tyngän sisältä löytyy hurjan paljon kiinnostavia ihmisiä ja elämänkohtaloita, joista Florentina von Oberweimar on yksi esimerkki. On menneelle ajalle oikeutta tekevää ja siksi tärkeää, että reformaation historiaa voidaan kertoa nelikymppisen reformaation johtohahmon lisäksi vaikkapa viisitoistavuotiaan aatelistytön kautta.

Sini Mikkola

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s