Miksi välitunti on konferenssien parasta antia? Eli: pohdintoja Luther-kongressin äärellä

Kysyessäni taannoin pieneltä ekaluokkalaiselta, mitä koulussa tehdään, hän alkoi luetella: ”Siellä on välitunti – ja ruokatunti – ja sitten ollaan luokassa ja tehdään kaikkia juttuja.” Tämä Suomen opettajakunnan kannalta varmasti varsin epäkiitollinen vastaus havahdutti minut ajattelemaan meidän tutkijoiden elämän suolaa ja arjen katkaisijaa: kansainvälisiä konferensseja.

Keskiajantutkija, FT Reima Välimäki on kirjoittanut jo muutama vuosi sitten kuvaavan postauksen Akateemisten keskustelutilaisuuksien lyhyt taksonomia blogissaan Officium Inquisitionis. Siellä hän toteaa konferensseista näin:

”Kaukokaipuun ilmentymä, mieluusti jossain kaukana poissa. Kaikkien toiveissa konferenssi järjestettäisiin paikassa kuten Rooma, mutta usein sijaintina on joku Leeds tai Düsseldorf. Tai Mikkeli. – – Yleensä kielenä huono englanti, paitsi Saksassa usein saksa ja ranskalaisille myös muualla ranska. Aika usein aikarajana esitelmille 20 minuuttia, jossa juuri kukaan ei tahdo pysyä. Konferensseissa on yksi tai useampi vastaanotto, joissa vähintään viiniä ja naksuja, paitsi Turkissa, jossa kebabia ja piimää.”

Itse osallistuin heinä-elokuun taitteessa lajissaan kolmanteentoista kansainväliseen Luther-kongressiin, jonka aiheena oli Luther zwischen Tradition und Erneuerung/Luther Between Tradition and Renewal (kielenä oli siis paitsi saksa myös englanti, vaikkakin monet saksalaiset puhuvat usein edelleen mieluiten äidinkieltään). Konferenssi järjestetään joka viides vuosi ja se kerää yhteen arviolta parisensataa Luther-tutkijaa joka puolelta maailmaa. Esimerkiksi tänä vuonna aasialaisen Luther-tutkimuksen edustus oli vahva. Mainittakoon myös, että suomalaisia Luther-tutkijoita paikalla oli toistakymmentä. Emme kokoontuneet kaukana poissa emmekä myöskään Mikkelissä, vaan reformaation merkkivuoden kunniaksi konferenssin järjestämispaikaksi oli valikoitunut itsestäänselvästi Wittenberg, Lutherin kotikaupunki. Kaukokaipuuta konferenssi kuitenkin tyydytti sikäli, että koko viikon piteli reipasta yli kolmenkymmenen plusasteen lämpötilaa.

20170804_081030
Collegienstrasse, katu jonka varressa sijaitsevat Lutherin, Philipp Melanchthonin, Lucas Cranachin ja monen muun kotitalot. Kuva: Sini Mikkola.

Ohjelmaa konferensseissa on yleensä aina enemmän kuin tarpeeksi, nimittäin aamuvarhaisesta iltamyöhään. Luther-kongressi alkoi joka aamu kahdeksalta hartaudella linnankirkossa, ja sitä seurasivat tiiviissä tahdissa luennot, ryhmätapaamiset ja short paper -sessiot. Viimeksi mainitut eli short paperit ovat esitelmiä, joiden tulisi kestää maksimissaan Välimäenkin mainitsemat kaksikymmentä minuuttia ja joita on mahdutettu yhteen sessioon yleensä kahdesta viiteen kappaletta.

Luennoilla kuulimme muun muassa 95 teesistä, Lutherin raamatuntulkinnasta ja hänen teologisesta psykologiastaan. Konferenssin sisäiset ryhmätapaamiset oli rakennettu erilaisten teemojen, kuten Lutherin varhaisten saarnojen, Lutherin ja ekumenian tai kuvien reformaation ympärille. Ryhmä Luther ja naiset, johon itsekin osallistuin, oli hieman yllättäen konferenssin suurin. Nimestään huolimatta ryhmän tapaamisissa käsiteltiin sukupuoleen liittyviä teemoja yleisesti ottaen – ei siis ainoastaan naisia. Ensimmäinen sukupuolen kysymyksiin keskittyvä ryhmä kokoontui edellisessä Luther-kongressissa vuonna 2012 Helsingissä. Tätä ennen kyseistä teemaa edustavaa ryhmää ei saatu kokoon, koska kiinnostuneita ei ollut tarpeeksi. Voisi siten sanoa, että tutkimusvinkkelit ovat laajentuneet ilahduttavaan suuntaan kymmenessä vuodessa.

20170730_134349
Wittenbergin linnankirkon tornit. Kuva: Sini Mikkola.

Toisaalta voi kysyä, kenen tutkimusvinkkelit ovat laajentuneet. Luther ja naiset -ryhmän osallistujista ainoastaan yksi edusti miessukupuolta. Lähestulkoon puhdasverinen all female panel siis – tosin miehillä olisi luonnollisesti ollut halutessaan yhtä lailla mahdollisuus ilmoittautua mukaan. Tämän konferenssin ja myös muualta keräämäni todistusaineiston perusteella näyttää olevan niin, että sukupuolen kysymyksiin linkittyvä reformaatiotutkimus kiinnostaa edelleen valtaosin nimenomaan naispuolisia tutkijoita.

Yleisesti ottaen konferensseihin osallistutaan monista syistä. Oman, meneillään olevan työn esittely ja kansainvälisten kollegojen ajankohtaiseen tutkimustyöhön perehtyminen lienevät yleisimpiä perusteluita. Verkostoituminen eli kansainvälisten kontaktien luominen on myös varsin yleinen toive ja tarve. Erityisesti viimeksimainittua eli verkostoitumista palvelevat niin sanotut välitunnit ja ruokatunnit. Huomautettakoon, että nämä ovat useimmiten päällekkäisiä tapahtumia. Väli- ja ruokatunnit ovat konferenssien osallistujien henkisiä ja aineellisia virkistäjiä ja, itse asiassa, usein jopa konferenssien parasta antia.

Väli- ja ruokatunnit tarkoittavat useimmiten 1) lyhyitä aikoja virallisen ohjelman välissä, joiden aikana nautitaan kahvia, teetä ja muita virvokkeita (usein myös keksejä, pullaa ja muita vastaavia), 2) lounastaukoja sekä 3) illanviettoja, jotka kestävät usein yöhön saakka. Parhaimmillaan näissä tilanteissa niin maan, oppiaineen ja tieteenalan, iän kuin sukupuolenkin asettamat rajat murtuvat. Arvokkaimmat kontaktit löytyvät useimmiten salaatti- ja patonkikulhojen – tai, kun Saksassa olimme, varsin lihapitoisten tarjoilupöytien – välittömästä läheisyydestä. Rajat jatkavat murtumistaan kun iltavastaanotolla on otettu pari lasia tarjolla olevaa viiniä – tai, kun Saksassa olimme, oluttuoppia.

20170803_205851.jpg
Luther-kongressin lähestyessä loppuaan kaupungissa alkoivat viinijuhlat. Taustalla raatihuone (vas.) ja kaupunginkirkko, etualalla viiniteltat. Kuva: Sini Mikkola.

Seuraavana aamuna väsymys painaa, mutta takataskussa voi olla esimerkiksi erinomainen keskustelu huipputason kansainvälisen professorin kanssa. Ja kuten eräs kollegani totesi, yhteinen illanvietto auraa usein tietä välittömämpään ammatilliseen kanssakäymiseen. Aina näin ei toki käy, mutta varsin monesti kyllä. Itse kävin yhden konferenssin parhaista ja tutkimustyön kannalta hedelmällisimmistä keskusteluista hotellin aamiaispöydässä parin muun tutkijan kanssa.

Kaiken yllä sanotun valossa totean loppupäätelmän omaisesti, että ehkei pieni ekaluokkalainen ollutkaan aivan harhapoluilla aloittaessaan koulutiestään kertomisen välitunnista. Ehkä hänkin tiesi jo intuitiivisesti, että välitunnit ovat tärkeitä hetkiä, jolloin olemassa olevat sosiaaliset suhteet vahvistuvat, uusia kontakteja luodaan ja uutta synnyttävälle luovuudelle tulee aikaa sekä tilaa. Koulu tai konferenssi, ihmisten välinen dynamiikka toimii samankaltaisesti.

Sini Mikkola

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s