Mitä on radikaali reformaatio? Tai: Reformaation käsiteviidakossa

Michael_Servetus
Miguel Servetus (1511-1553) lukeutui evankelisiin rationalisteihin, jotka kahdesta muusta pääryhmästä (kastajat ja spiritualistit) poiketen tulivat pääosin Euroopan espanjan-, ranskan- ja italiankielisiltä alueilta. (Kuva: Wikimedia Commons)

Radikaalin reformaation määritteleminen ei ole mikään ihan helppo juttu. Alan varhaisen klassikon kirjoittaneelta George H. Williamsilta, joka teki pitkän elämäntyön Harvard Divinity Schoolin professorina, meni siihen lähes tuhat sivua. Hän päätyi erottelemaan toisistaan anabaptistit eli kastajaliikkeiden edustajat, spiritualistit ja evankeliset rationalistit teoksessaan The Radical Reformation (1962, ajantasaistettu kolmas painos 1992). Nämä ryhmät hän jaotteli vielä erilaisiin alaryhmiin. Esimerkiksi kastajissa oli evankelisia, vallankumouksellisia ja kontemplatiivisia. Spiritualistitkin saattoivat olla joko evankelisia, vallankumouksellisia tai sitten rationaalisia. Evankelisten rationalistien pääryhmä puolestaan koostui Williamsilla lähinnä yksittäisistä henkilöistä eikä tekijä ryhmitellyt heitä enää omiksi alaryhmikseen.

Williams loi siis, ensisijaisesti 1500-luvun miesajattelijoiden ja -aktivistien opillisiin käsityksiin pohjautuen, pitkälle systematisoidun kehikon erilaisille radikalismin esiintymismuodoille. Sitten vain löydöksiä lajittelemaan! Onko henkilö X lähteissäni evankelinen kastaja, evankelinen spiritualisti vai kenties evankelinen rationalisti? Tai sittenkin kontemplatiivinen kastaja tai rationaalinen spiritualisti?

Schwenckfeld, Caspar
Kaspar von Schwenckfeld (1490-1561) oli Williamsin luokittelussa evankelinen spiritualisti, joka korosti Pyhän Hengen merkitystä eikä pannut painoarvoa uskon ulkoisille tunnusmerkeille. (Kuva: Wikimedia Commons)

En lähde lähemmin avaamaan näitä eroja tässä kirjoituksessa. Todettakoon vain, että kirkkoon kohdistui 1500-luvun alussa hyvin monenlaista kritiikkiä ja myös ratkaisuehdotukset olivat moninaiset (juuri tämä tekeekin reformaatiosta niin kiehtovan tutkimusaiheen). Oppihistoriasta innostuneet voivat konsultoida suoraan Williamsin teosta, jolla on yhä merkitystä reformaation aatehistorian klassikkona. Monin osin teos on kuitenkin ensi-ilmestymisensä jälkeen kyseenalaistettu, erityisesti sosiaalihistorian näkökulmasta. Mainitsen ongelmista tässä vain kaksi. Ensinnäkin Williams korosti kenties liiankin voimakkaasti teologisia yhtymäkohtia luomiensa kategorioiden välillä. Ryhmiä ja yksilöitä erottavat tekijät jäivät vähemmälle huomiolle. Toisekseen Williamsilla oli vahva pyrkimys erotella jyvät akanoista eli ”maltillisen” tai ”normaalin” reformaation edustajat radikaaleista. Tätä kautta hän myös arvotti reformaation toimijoita ja heidän historiallista merkitystään.

Lisäksi ”radikaali” on suhteellinen käsite ja itsessäänkin ongelmallinen. Minkälaista radikaaliutta mitataan – radikaalia ajattelua vai radikaalia toimintaa? Mikä on se ”keskus”, johon nähden joku tai jokin on radikaalia? Reformaation kontekstissa mittatikkuna on perinteisesti ollut Luther. Mikäs siinä. Mutta eikös Lutherkin ollut melkoisen radikaali uusine uskontulkintoineen? Tutkijat ovatkin aivan aiheellisesti huomauttaneet, että itse asiassa teologian tasolla Luther saattoi olla paljonkin radikaalimpi kuin vaikkapa ne radikaalin reformaation edustajiksi katsotut, jotka eivät hyväksyneet ajatusta, että ihminen pelastuisi yksin uskostaan (jolloin ihmisen elämänsä aikana tekemillä hyvillä teoilla ei olisi mitään merkitystä).

VD16 D 117_frontpage
Termin ”luterilaiset” (LVTERANOS) ensimmäinen maininta painetussa sanassa, fransiskaani Bernhard Dappenin laatimassa kiistakirjoituksessa noin vuodelta 1519. (Kuva: Bayerische Staatsbibliothek Digital)

Saman haasteen kanssa ovat painiskelleet muutkin tutkijat – miten nimetä ja kuvata niitä reformaation aikaisia toimijoita, jotka eivät olleet katolisia, luterilaisia, zwingliläisiä, kalvinisteja tai minkään muun suuremman ja selkeästi rajatun ryhmän edustajia? Katolisia olisi korrektia kutsua vanhan kirkon edustajiksi erotuksena Lutherin perustamasta uudesta. Paitsi ettei hän itse halunnut perustaa mitään uutta, nimeään kantavaa kirkkokuntaa vaan uudistaa vanhaa.

Lisäksi ”luterilainen” oli alkujaan haukkumanimi, joka kajahti ensimmäisen kerran ilmoille Jüterbogin pikkukaupungissa vuonna 1519, missä Thomas Müntzerin saarnatoiminta oli herättänyt pahennusta. Niin, juuri sen saman Thomas Müntzerin, joka myöhemmin tunnettiin talonpoikaissotaan osallistuneiden radikaalina johtotähtenä (ja vielä paljon myöhemmin marxilaisten hellimänä varhaisporvarillisen vallankumouksen esitaistelijana). Protestanteista taas voi puhua aikaisintaan vuoden 1529 Speyerin valtiopäivien jälkeen, joilla evankeliset säädyt vetosivat oikeuteensa päättää uskonasioista omantuntonsa mukaan.

Käytännössä ”radikaali reformaatio” on vakiintunut tutkimuksen termiksi lähinnä siksi, ettei kukaan ole onnistunut lanseeraamaan sen parempaakaan. Se kuvaa siis poissulkemisen logiikalla kaikkia niitä, jotka eivät olleet jonkin muun tyyppisen reformaation edustajia. Siis vaikkapa luterilaisia. ”Maltillisia”. Menestyksekkäitä kirkonperustajia. Ja niin edelleen. Itse pidän Hans-Jürgen Goertzin yrityksestä kuvata radikaalien kenttää ”radikaalin uskonnollisuuden” käsitteen avulla. Goertzin mukaan (käännös omani)

”radikaali uskonnollisuus oli niiden reformaatioliikkeiden ominaisuus, jotka eivät vielä olleet saavuttaneet selkeää muotoa, ja olivat vielä täynnä ristiriitoja ja epäloogisuuksia, jotka olivat väliaikaisia ja kokeellisia, ja joita ei sen vuoksi voi määritellä millään aukottomalla tavalla.”

Goertz näkee radikaaleissa seuraavia yhteisiä piirteitä: sosiaalinen kokemus mobilisoivana tekijänä, maallikkopappeuden korostus, luterilaisista poikkeavat tulkinnat pelastuksesta ja sakramenteista (kasteesta ja ehtoollisesta), uskonnollisten rituaalien tuominen lähelle ihmisten arkea sekä maallisten auktoriteettien vastustus äärimmillään kuolemaan saakka.

Yritykset määritellä näitä Lutherin taikapiirin ulkopuolelle jääneitä kertovat kiinnostavasti myös omasta ajastaan ja sen historiakäsityksistä. Jonkin aikaa oli salonkikelpoista puhua esimerkiksi ”reformaation vasemmasta siivestä”, mutta nykyisin tätä ei enää näe. Tunnustuksellisista tulkinnoista irrottautuneessa revisionistisessa kastajatutkimuksessa on ehdotettu, että radikaalin reformaation sijaan pitäisi puhua ”reformatorisesta radikalismista”. Tällöin tulisi otetuksi huomioon paitsi radikaalien impulssien usein rajallinen kesto (radikalismi tuppaa laantumaan ajan mittaan, kuten suurin osa keski-ikäistyneistä idealisteista tiennee) myös se, että oikeastaan koko reformaatio ilmiönä oli aluksi radikaali.

Radikalismi ei tästä vinkkelistä rajoitu vain oppien radikaalisuuteen, vaan mikä tahansa vallitsevien olosuhteiden julkinen kritiikki luetaan mukaan. Samalla keinotekoiset rajat evankelisten uudistusmielisten välillä menettävät merkitystään. Tällöin päästään myös lähemmmäs aikalaisten näkökulmaa, joille maailma 1520-luvun alussa oli kaikkea muuta kuin valmis.

Päivi Räisänen-Schröder

Kirjallisuus

Hans-Jürgen Goertz, Radical Religiosity in the German Reformation. The Reformation World, toim. R. Po-chia Hsia, Blackwell 2004.

George H. Williams, The Radical Reformation. Sixteenth Century Publishers 1992 [1962].

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s