Kirjoitussarjassa FT Rose-Marie Peake ihmettelee katolilaisten seinäruusun osaa protestanttien 500-vuotisjuhlahumussa ja pohtii, millainen voisikaan olla kilpaileva Suuri Katolinen Kertomus. Peake on erikoistunut uuden ajan alun katoliseen kulttuuriin erityisesti Ranskassa. Kirjoitukset perustuvat Peaken esitelmään ”Katolisen reformaation ’Lutheria’ etsimässä” Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran vuosijuhlassa 19.1.2017.
Katolilaiset, pistäkää hanttiin!
Protestanteilta se käy leikiten. On Suuri Merkkivuosi, joka saapuu, ja sen mukana Suuri Kertomus. Kansaa sivistetään kirkkokunnan syntyvaiheista vauhdikkaalla ja sujuvalla kertomuksella, jolla on yksi selkeä päähenkilö ja vain muutama sivujuonne. Hieman mutkia oikoen on Martin Luther, teesit ja prosessi, jossa kirkosta erkani muutama muukin ryhmittymä.
2017 on silti merkkivuosi myös sille kirkolle, jota Luther kritisoi ankarasti, eli katoliselle kirkolle. Lutherin 500 vuotta sitten alkuun panema myllerrys merkitsi kirkon sisällä tärkeän muutosprosessin syvenemistä ja huipentumista lopulta katoliseen reformaatioon ja katolisen kulttuurin kukoistukseen etenkin absoluuttisissa monarkioissa aina 1700-luvun puoliväliin saakka. Tästä huolimatta katolilaiset, jotka tätä nykyä edustavat suurinta ryhmittymää kristinuskon sisällä, eivät ole synnyttäneet omaa mahtitarinaansa uuden ajan alun tapahtumista.
Miksi näin on? Millainen voisi olla katolisen kirkon oma ”Luther-saaga”? Sitä aion pohtia seuraavissa kirjoituksissani tarkemmin – ja samalla vallata protestanttien juhlavuodesta osasen katolilaisille.
Muuttumattomia periaatteita ja asenneongelmia
Protestanttien 500-vuotisjuhlallisuuksia seuratessa silmiinpistävää on ollut katolisen kirkon mitätön sivurooli: olemme nähneet paavi Franciscuksen hymyilemässä lempeästi Lundissa osallistuessaan ekumeeniseen reformaation muistojuhlaan, ja jotkut lehdet ja uutissivustot ovat taustatietona maininneet Trenton kirkolliskokouksen, jossa päätettiin katolisen kirkon uudistustoimenpiteistä 1500-luvun puolivälissä. Pääosassa ovat protestanttiset ryhmät – ja tietysti Luther ja hänen sankarikertomuksensa. Mikä erikoisinta, katolisia itseään asetelma ei tunnu häiritsevän pätkääkään.
Uuden ajan alun katolisen kulttuurin tutkijana tekisi välillä mieli parkaista: teillä jos keillä olisi hienoja saavutuksia, pistäkää edes vähän hanttiin!
Näyttää siltä, että katolilaiset eivät ole kiinnostuneita tuottamaan kirkkonsa historiallisista murroskohdista sujuvaa ja viihdyttävää narratiivia. Yksi luonteva selitys asiantilalle voisi olla katolisten yleinen konservatiivinen asenne: muutosvaiheissa on heidän mielestään ensisijaisesti säilytetty vanhaa tai palattu alkujuurille, eikä siis juuri mikään ole oikeastaan radikaalisti muuttunut.
Katolilaisten mielissä todellista uudistumista edustaa todennäköisesti vasta Vatikaanin toinen kirkolliskokous 1960-luvulla, kun paavi Johannes XXIII ryhtyi viemään kirkkoa aiempaa suvaitsevaisempaan ja avoimempaan suuntaan. Muun muassa ihmisoikeudet, demokratia ja uskonnonvapaus pyrittiin ottamaan aiempaa paremmin huomioon kirkon arvoissa ja toiminnassa ja antisemitismi tuomittiin jyrkästi.
Lisäksi jos katsomme suurennuslasilla katolisen reformaation edistymistä 1500-luvun lopulta alkaen, havaitsemme aikamoista hajaannusta ja eriaikaisuutta – aineksia yhtenäiseen kertomukseen voikin siis olla aika vaikea keittää kokoon. Vaikka katoliset piispat paavin johdolla ryhtyivät kokoustamaan Trentossa Pohjois-Italiassa jo 1545, uudet opinkappaleita koskevat linjaukset vastaanotettiin hyvin vaihtelevalla tahdilla Euroopassa.
Esimerkiksi Ranskassa piispat päättivät hyväksyä uudistukset vasta 1610-luvun loppupuolella, ja silloinkin pääasiassa symbolisesti. Syynä olivat pitkät perinteet ”gallikanismissa”, eli hallitsijoiden Roomaa kohtaan tuntemassa epäluulossa. Ranskan kuningas halusi pitää maansa kirkon hyppysissään. Itävallassa ja Venetsiassa oli samankaltaisia ”asenneongelmia” paavin ja hänen määräystensä suhteen.
© Rose-Marie Peake
rosemarie.peake[at]gmail.com
Reformaation rajapinnoilla 